Kuulumisia Cirkosta. Uutisia, tunnelmia, näkemyksiä.

7.11.2016 | Blogi | Cirko

Sivuhenkilöt: Ohjaajan pohdintoja

Alma ohjaamassa Sivuhenkilöt-teaseria kuvaaja Teemu Kyytisen kanssa. Kuva: Ainu Palmu

What the Cirk? -minifestareilla 15.11. ensi-iltansa saavan Sivuhenkilöt-esityksen ohjaaja Alma Lehmuskallio pohdiskelee blogikirjoituksessaan muun muassa teatterin ja sirkuksen yhdistämistä.

25.10.2016

Teatterin ja sirkuksen yhdistämisestä

Tänä aamuna, kun tulimme Suomenlinnan esitystilaan, Tenalji von Fersenin vanhaan juhlasaliin, kuului kuin miehen huokaus oven takaa. Lukitussa varastohuoneessa asuu kuulemma sotilashaamu, joka mielellään lähtee vapaalle jalalle, jos oven jättää auki.  Huu.

Sivuhenkilöt-esityksen ensi-iltaan on tätä kirjoitettaessa tasan kolme viikkoa. Olemme Henna Kaikulan tätä esitystä varten koollekutsuma ryhmä teatteri-, sirkus- ja tanssialan ammattilaisia. Näyttämöllä on kolme sirkustaiteilijaa (Milla Järvinen, Henna Kaikula, Saku Mäkelä) ja yksi näyttelijä (Ulla Raitio). Produktiota on työstetty vuodesta 2014 lähtien, ensin Hennan johdolla eri porukalla ja sitten minun johdollani Bromarvissa residenssissä helmikuu ja Suomenlinnan esitystilassa toukokuu. Viimeistä harjoitusvaihetta on nyt takana kaksi viikkoa.

Tekstiä nykysirkusesityksessä?

Hennan ensimmäisiä lähtökohtia oli käyttää näytelmätekstiä nykysirkusesityksessä ja saada mukana oleville sirkustaiteilijoille välineitä näyttelijäntyöhön. Jälkimmäisen kanssa minulla ei ole mitään ongelmaa, mutta ensimmäisen kanssa kyllä. Joudun teatterin puolella usein perustelemaan, ettei esityksen ensisijaisena lähtökohtana tarvitse olla näytelmän muotoon kirjoitettu teksti. Tämä ei tietysti ole mitään uutta, mutta käsitys istuu sitkeästi erityisesti repertuaariteattereiden ohjelmistoja koostettaessa. Nyt olin änkkänä. Miten käyttää esimerkiksi draamallisia tilanteita sisältävää tekstiä nykysirkuksessa, jonka viehätys perustuu usein sanattomuuteen ja assosioivaan kerrontaan?

Onneksemme Sivuhenkilöiden teksti on hyvää, näytelmäkirjailija-dramaturgi Eira Virekosken tätä esitystä varten kirjoittamaa, harjoitusprosessin rinnalla ja väleissä syntynyttä. Päämäärämme on ollut taklata teksti jollain sellaisella tavalla, että puhuminen on yhtä luontevaa ja esityksen valitussa tyylissä kiinni kuin fyysinen tekeminenkin. Haasteena on saada tekstin tarina, henkilöiden väliset suhteet ja tilanteet kirkkaiksi niin, ettei sirkuksen absurdius hämmennä niitä liikaa. Lisäksi sirkustaiteilijoiden kanssa pitää löytää reittejä siihen, että puhuminen näyttämöllä on ylipäätään mahdollista, jos se on alun perin kovin vierasta.

Ohjaajantyöhön kuuluu esimerkiksi määritellä kohtauksessa olevien henkilöiden suunnat, jotka peruskohtausta tehtäessä ovat (liian) usein psykologiaan sidottuja, esimerkiksi ”haluat tässä kohtauksessa vastanäyttelijältäsi tuon piirakan” (psykologisesti siis!). Meillä suunnat lähtevät kaakkoon, ovat sellaisia kuin ”ajattele koko kohtauksen ajan, että sulta on hävinnyt taju omista raajoista” tai ”mieti korventuvasi sisältä ja sitten sitä tuhkaa pöllähtää sun suusta”. En väitä, että tällainen ohjaus on juuri oikeanlaista, mutta yritän päästä sillä kiinni ajatusten fyysistämiseen koko vartalolla puhuvien päiden sijaan.

Kohti mielettömyyksien viljelyä

Mitä tyylilajia me sitten tehdään? No, kärjistäen minä luulen ohjaavani nykysirkusesitystä, Henna luulee esiintyvänsä teatteriesityksessä. Mutta minä haluan ohjata sirkus edellä: ajatus tuottaa minulle vapautta, sellaisen tunteen esitystä rakennettaessa, että mikä tahansa on mahdollista, selittämätönkin. Nykysirkus sisältää fyysistä taitavuutta ja viljelee mielettömyyksiä, joista pidän, oli näyttämötaiteen laji mikä tahansa.

Työryhmälle ”sirkus” on ruvennut merkitsemään jotain sellaista käsitettä, joka pitää sisällään tekemisen absurdin sävyn, oli se sitten fyysistä, henkistä tai esineisiin liittyvää – ei siis pelkästään temppuja tai tekniikkaa (vaikka rakastan molempia ja minulle ne ovat myös väyliä tunteeseen, liikutun kun joku osaa jotain todella hyvin). Kahjouden vaatimus irrottaa meidät arkirealismista ja sellaisesta ilmaisusta, jota on esimerkiksi televisio pullollaan, vie kohti yllättävyyttä, ristiriitaisuutta ja selittämätöntä. Yritämme säilyttää tasapainon jonkin tavallisen, samastuttavan ja toden sekä oudon, ruumiillisen ja vääristyneen välillä.

Sirkuksesta teatterin puolelle taas vetää tekstin lisäksi ajatus, jota olemme yrittäneet noudattaa kaikessa liikkeessä, myös temppuilussa: kaikella tekemisellä pitää olla jokin motiivi, syy tai suunta. Että katsojassa, sen lisäksi että hän ihailee esiintyjän taitoa, heräisi myös kysymyksiä tunteesta, aiheesta, ihmisestä – siis sisällöstä. (Tähän väliin täytyy sanoa, etten ollenkaan ajattele, ettei ”pelkkä” fyysinen tekeminen itsenään riittäisi, mutta meillä on tässä esityksessä ollut fokuksessa taituruuden ja sisällön yhdistäminen, ei pelkkä ”wow” vaan myös ”why”.)

Ja tämä on vaikeaa. Miten motivoida sisällöllisesti esimerkiksi käsilläseisonta? Temppu tai vääntynyt keho voi olla esimerkiksi toisen henkilön näkökulmaa, yritystä näyttää miltä henkilöstä tuntuu, vääntymistä mutkalle siksi että haluaa huomiota tai kosketuksen puutteesta johtuvien oireiden fyysistämistä.

Yhteinen teos

Sirkuksen mukanaolo tarkoittaa meillä myös yhteistyötä kaikissa mahdollisissa käänteissä. Esiintyjät ovat yhtä lailla kanssasuunnittelijoita. Minä pitelen kaikkia lankoja (sekä niistä muodostuneita, aukeamattomia solmuja ja tippuvia vyyhtejä) käsissäni, mutta on mahdotonta sanoa, kenen idea mikäkin oli tai miten tänne nyt päädyttiin. Sirkus tarkoittaa myös esiintyjien käsittämätöntä taitavuutta ja omien tekniikkojensa hallintaa, joista lumoudun yhä uudelleen. Ja näihin taitoihin lasken myös Ulla Raition hallitsemat tekniikat näyttelijäntyössä ja puheessa, joista on ollut yhtä lailla työryhmälle valtavasti iloa ja hyötyä, vaikka ne ovatkin ehkä vaikeammin hahmotettavissa. Olen mielettömän kiitollinen tästä työryhmästä, joka tekee sekä heikoilla olosta että riemusta yhteistä.

Ja sitten taas, mielestäni millään käytetyistä keinoista, määritellyistä tyylilajeista tai esiintyjän ilmaisun muodoista ei ole väliä, sillä pyrkimys on aina sama: tehdä mahdollisimman hyvä esitys niin, että se tuntuu merkitykselliseltä.

Ja se vasta pelottaakin. Jopa enemmän kuin varastohaamu.

 

Alma Lehmuskallio on Teatterikorkeakoulusta vuonna 2015 valmistunut ohjaaja. Sivuhenkilöt-esityksen esityskausi on Suomenlinnassa 15.11.-1.12.2016. Liput www.ticketmaster.fi.

www.sivuhenkilot.com